Sibeliusta ja huiluääniä

Selloharrastus alkaa jo näkyä vasemman käden sormissa; samalla huomaan, että varsinkin etusormen asento kieltä vasten on liian vino...kovettuma ei ole keskellä vaan sormen kärjen sivussa. Harrastus on jatkunut tiiviinä, vaikka blogia en ole ehtinyt päivittämään pitkään aikaan. 

Bach tietysti on seurannut koko ajan harjoittelussa mukana ja kerta kerralta edistystä tulee. Syksyn teemana osittain oman kuoroharrastuksen tiimoilta on tullut Sibelius. Sibeliuksen veli oli sellisti, joten sellolle löytyy paljon sävellyksiä. Suurinosa niistä on tässä vaiheessa minulle liian vaikeita, mutta onneksi löysin kirjastosta nuottivihkon, jossa on Sibeliuksen 1800-luvun puolella säveltämät kolme pientä sävellystä sellolle. Näistä valitsimme Andantino in C major. Tarkoituksena olisi, että esittäisin sävellyksen lokakuun lopulla yhdessä kuoron esitysten kanssa... saapi nähdä kuinka sen opin (ja enemmänkin pystynkö sitä yleisölle soittamaan jännityksen vuoksi). Sellon soitossa kuulee heti, jos soittoa jännittää... Sinänsä harmittaa, sillä haluaisin soittaa selloa yleisölle yhtä rennosti kuin kotona harjoitellessani. 

Andantino in C sisältää useita asemavaihdoksia (myös 5. asemaan) ja rikkoo sopivasti käden perusasentoa soittaessa, mitä pidän tässä vaiheessa tärkeänä oppia. Lihasmuisti alkaa olla jo sen verran kehittynyt, että 4. asemasta A-kieleltä on suhteellisen helppo hypätä 1. asemaan D-kielelle tms. Uutena asiana tässä teoksessa on tullut D-kielellä 5. asemassa käydessä huiluääni.

Aluksi oli äärimmäisen hankalaa olla painamatta kieltä laisinkaan; huiluääni muodostuu hennosta kosketuksesta ja jää kirkkaana soimaan hetkeksi, joten sormea ei tarvitse pitää kielellä koko aikaa. Jatkuvalla toistolla sormi on oppinut löytämään huiluäänen jo melko hyvin ja siitä palaamaan alaspäin 4.asemaan. Tosin Bachin I preludessakin käydään huiluäänessä kerran; mutta vain kerran... joten sen harjoittelu on jäänyt vähäiseksi tähän asti.